Töissä Skanskassa

Skanskan blogi:

Harkittua riskinsiirtoa vai elinkelvottomia hankkeita – mihin kiinteistöhankkeiden elinkaarimalli on menossa?

Elinkaarimalli(*, **) on tehnyt maassamme tuloaan kiinteistöhankkeisiin oikein toden teolla viimeksi kuluneen kahden vuoden aikana. Toteutusmalli on kuitenkin kehittynyt kaikkea muuta kuin suotuisaan suuntaan, eikä hankintamenettelyiden läpiviennistäkään voi hankintayksiköille suuremmin kiitosta jakaa.

Ensimmäinen pääongelmista liittyy hankkeiden valmisteluun. Viemällä hankkeiden suunnittelun hyvin pitkälle ennen hankintamenettelyn aloittamista ja laatimalla yksityiskohtaisia teknisiä määritelmiä toteutusratkaisuille hankintayksiköt ovat riistäneet elinkaarimallilta sen suurimman potentiaalin – mahdollisuuden etsiä elinkaarikustannuksiltaan edullisimmat suunnitteluratkaisut.

Toinen vielä vakavampi ongelma on se, että vakiintumassa olevassa toteutusmallissa itse hankkeisiin liittyvien riskien ja hankkeiden elinkelpoisuuden tarkastelu jää käytännössä tekemättä, kun hankinta pohjautuu palveluntuottajayrityksen tilanteeseen sopimuksentekohetkellä, kuten rahoitusasemaan ja riskinkantokykyyn. Tämä lähestymistapa on mahdollistanut toteutetuissa hankkeissa lähes kohtuuttomat sopimusehdot ja riskinsiirrot, mikä tarkoittaa sitä, että elinkaarivastuu ei ole hankkeissa kestävällä pohjalla.

Nyt onkin korkea aika pysähtyä miettimään, mikä on elinkaarimallin tulevaisuus kiinteistöhankkeissa, miten hankintamenettelyitä ja toteutusmallia tulisi kehittää, mistä löytyisi ratkaisu elinkaarimalliosaamisen puutteeseen erityisesti tilaajapuolella ja miten varmistuttaisiin siitä, että oikeanlaiset hankkeet valikoituvat elinkaarihankkeiksi.

*Elinkaarimallilla tarkoitetaan hankintamuotoa, jossa julkisen sektorin toimija ostaa yksityisen sektorin palveluntuottajalta kohteen suunnittelun, rakentamisen ja ylläpitopalvelut pitkäksi, normaalisti 20–40 vuotta kestäväksi sopimuskaudeksi. Edellä mainittujen palveluiden lisäksi palveluntuottajan vastuulle voidaan antaa myös hankkeeseen sisältyvän rakennusinvestoinnin rahoitus sekä erilaisia käyttäjäpalveluita kuten esim. siivous- ja turvapalveluita. Elinkaarimallilla on maailmalla toteutettu mm. väylähankkeita, sairaaloita, voimalaitoksia, kouluja, vankiloita ja vedenpuhdistamoja.

**Nykymuotoisen elinkaarimallin voidaan katsoa syntyneen Isossa-Britanniassa 1990-luvun alussa. Elinkaarimallit syntyivät erityisesti tarpeesta löytää rahoitusratkaisu julkisen sektorin hankkeiden toteuttamiseksi nopeammassa aikataulussa kuin budjettirahoituksella olisi ollut mahdollista. Tuolloin syntyneen PFI-mallin (Private Finance Initiative) keskeinen ominaisuus onkin nimenomaan rakennusinvestoinnin rahoituksen ja elinkaarivastuun luovuttaminen palveluntuottajan kannettaviksi. Viime aikoina yksityisen sektorin rahoitusta ei ole kuitenkaan enää pidetty kilpailukykyisenä ja PFI-mallia alkuperäisessä muodossaan ei enää juurikaan käytetä. Tilanne saattaa toki tulevaisuudessa muuttua julkisen sektorin luottokriisin seurauksena. Viimeisimmissä hankkeissa maailmalla julkinen sektori joko vastaa rakennusinvestoinnin rahoituksen järjestämisestä kokonaisuudessaan tai sen rooli rahoituksen järjestämisessä on joka tapauksessa merkittävä.  

Investoinnin rahoituksen lisäksi elinkaarimallin käytöllä on perinteisesti tavoiteltu yksityisen sektorin osaamisen hyödyntämistä, jotta löydettäisiin elinkaarikustannuksiltaan edullisin ratkaisu. Toisaalta on haluttu myös siirtää toteutettavan väylän, kiinteistön tai muun rakennuskohteen omistamiseen, hoitoon ja ylläpitoon liittyvät riskit yksityisen sektorin kannettaviksi.

  1. Ensimmäisen tavoitteen saavuttaminen edellyttää sitä, että tilaaja luovuttaa kohteen suunnittelun palveluntuottajan tehtäväksi ja määrittää ainoastaan tavoitteet hankkeen toiminnallisuudelle ja käytettävyydelle.
  2. Toinen tavoite saavutetaan esimerkiksi sitomalla tilaajan eli julkisen sektorin toimijan palveluntuottajalle maksama palvelumaksu väylän, kiinteistön tms. käytettävyyteen tai palveluiden laatuun. Jos käytettävyys tai palvelut eivät yllä vaaditulle tasolle, palvelumaksuun tehdään vähennyksiä. Käytettävyys- ja palvelutasovaatimukset määritellään elinkaarisopimuksessa. Oikealla suunnitteluvastuun jaolla ja hallitusti toteutetulla riskinsiirrolla voidaan saavuttaa julkisen sektorin näkökulmasta elinkaarikustannuksiltaan perinteistä hankintaa edullisempi hanke, jossa palveluntuotanto on kestävällä pohjalla ja turvattuna koko sopimuskauden ajan.

Suomessa rakennusinvestoinnin rahoituksen sisältävällä elinkaarimallilla on toistaiseksi toteutettu kaksi väylähanketta. Yhdestä uudesta hankkeesta on tehty päätös. Kiinteistöhankkeisiin elinkaarimalli on tehnyt maassamme tuloaan jo yli kymmenen vuoden ajan. Vuosituhannen vaihteessa toteutettiin muun muassa Seinäjoen teknologia- ja innovaatiokeskus FRAMI, Kuninkaatien lukio ja uimahalli sekä Ilmatieteenlaitos ja Merentutkimuslaitos elinkaarimallin eri variaatioilla. Tämän jälkeen oli vuorossa pienoinen suvantovaihe, kunnes vuodesta 2009 saakka hankkeita on jälleen kilpailutettu tasaisesti jopa useampia vuosittain. Kuninkaantien lukion ja uimahallin hanketta lukuun ottamatta rakennusinvestoinnin rahoitusta ei ole tiettävästi missään hankkeessa sälytetty palveluntuottajan vastuulle eikä näköpiirissä ole, että tähän olisi tulossa muutosta.

Vaikka tätä kirjoitettaessa ei Espoon sairaala- ja seniorikeskushankkeen lisäksi tiettävästi ole vireillä muita elinkaarihankkeiden kilpailutuksia, mallin eri sovellusten käyttöä harkitaan useissa hankkeissa ympäri maan. Tilanne tarjoaa oivan mahdollisuuden eräänlaiselle välitilinpäätökselle kiinteistöhankkeiden elinkaarimallista ja eräille kehitysehdotuksille erityisesti palveluntuottajien näkökulmasta.

Hankintamenettelyn väärinkäyttöä ja yksipuolista neuvottelemista

Elinkaarihankkeiden hankintamenettelyissä noudatetaan lakia julkisista hankinnoista. Lain mahdollistamista hankintamuodoista käytössä on viimeaikaisissa hankinnoissa ollut yleensä kilpailullinen neuvottelumenettely. Kyseessä on joustava menettely, joka mahdollistaa hankkeen lopullisen sisällön määrittämisen hankintayksikön ja tarjoajien välisten neuvotteluiden ja vuorovaikutuksen pohjalta. Oikein käytettynä kilpailullinen neuvottelumenettely tarjoaa mahdollisuuden hankkeen muokkaamiseen neuvotteluvaiheessa sellaiseksi, että se tarjoaa julkisen sektorin tilaajalle parhaan mahdollisen vastineen rahalle.

Huolimatta siitä, että kilpailullisen neuvottelumenettelyn käyttäminen mahdollistaa hankkeen sisällön muokkaamisen menettelyn kestäessä, hankintaa ei pidä käynnistää liian varhaisessa vaiheessa.

Ennen hankintamenettelyn aloittamista hankintayksikön on määriteltävä hankkeen tavoitteet ja pääasiallinen sisältö sekä muodostettava riittävä käsitys elinkaarimallin toimintaperiaatteista, mahdollisuuksista ja rajoitteista. Niin kauan kuin aidosti vakiintunutta ja eri markkinaosapuolten hyväksymää toteutusmallia ei ole olemassa, hankkeen huolelliseen valmisteluun kuuluu myös selvityksen tekeminen muun muassa siitä, minkälaista palvelusisältöä markkinat ovat valmiita tarjoamaan, minkälaisia riskejä ottamaan ja millä toteutusmallilla tuottamaan palveluita. Vasta kun nämä selvitykset on tehty, hankintamenettely voidaan käynnistää.

Hankintamenettelyvaihetta ei ole enää tarkoitettu opiskeluun ja markkinaselvityksen tekoon!

Jo nimensäkin mukaisesti kilpailullinen neuvottelumenettely sisältää neuvotteluita tarjoajien ja hankintayksikön välillä. Neuvotteluissa molempien osapuolten kantoja kuullaan ja pyritään löytämään yhteisymmärrys ja kompromissiratkaisu, jossa molempien osapuolten intressit tulevat huomioiduiksi. Viimeaikaisissa neuvottelumenettelyissä tarjoajien ääni ei kuitenkaan ole juurikaan päässyt kuuluviin ja esitetyt kommentit ja parannusehdotukset on suurelta osin sivuutettu. Käytyjen neuvotteluiden tuloksena on lähinnä ollut tarjouspyyntöasiakirjoissa olleiden selkeiden aukkojen ja puutteellisuuksien tilkitseminen ilman, että itse toteutusmallia tai sopimusehtoja on käytännössä mitenkään kehitetty.

Sisällöllisesti suurin puute käydyissä hankintamenettelyissä on kuitenkin ollut se, että hankkeisiin sisältyviä riskejä ja niiden jakamista osapuolten kesken ei ole käsitelty järjestelmällisesti. Tähän asiaan palataan jäljempänä tarkemmin. Perimmäinen ongelma itse hankintamenettelyissä on puolestaan ollut hankintayksiköiden liiallinen tukeutuminen konsultteihin: hankintayksikön edustajat eivät ole vaivautuneet opiskelemaan, mistä elinkaarimallissa on kyse, vaan antaneet materiaalien kokoamisen ja neuvotteluiden vetämisen täysin konsulttien tehtäväksi. Kustakin hankintayksiköstä tulisi löytyä vähintään yksi henkilö, projektijohtaja, jolla on vahva ymmärrys hankintamuodon toiminnasta ja joka ohjaa konsultteja sekä tekee päätökset kaupallisista asioista. Näin ei ole toistaiseksi tapahtunut.

Suurimmat mahdollisuudet jätetään käyttämättä

Yhtenä elinkaarimallin käytön tavoitteena tulisi olla yksityisen sektorin osaamisen hyödyntäminen elinkaarikustannuksiltaan edullisimman toteutusratkaisun etsimisessä.

Rakennusliikkeillä ja kiinteistöpalveluiden tuottajilla on käytössään valtava määrä tietoa erilaisten suunnitteluratkaisujen ja materiaalivalintojen elinkaarikustannuksista eli hankinta- ja käyttökustannuksista sekä työkaluja, joiden avulla voidaan löytää elinkaaren kannalta paras vaihtoehto, oli kysymys sitten lattiamateriaalin valinnasta tai energiaratkaisusta. Tämän osaamisen ja siihen liittyvien säästömahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää kuitenkin sitä, että hankkeen suunnittelu annetaan mahdollisimman laajasti palveluntuottajan tehtäväksi.

Joissakin viimeaikaisissa hankkeissa tilaajataho on ennen hankintamenettelyn käynnistämistä suunnitteluttanut kohteen hyvin pitkälle tai ainakin asettanut kohteen toteutukselle yksityiskohtaisia teknisiä määritelmiä esimerkiksi käytettävistä suunnitteluratkaisuista ja materiaalivalinnoista. Näin toimittaessa yksi elinkaarimallin keskeisistä säästömahdollisuuksista eli vaikuttaminen suunnitteluratkaisuilla kohteen elinkaarikustannuksiin on jäänyt hyödyntämättä.

Vaikuttaa siltä, että julkisella sektorilla vallitsee syvälle juurtunut ajatus, että suunnittelu pitää yksityiskohtia myöden säilyttää itsellä. Tilaajilla ei näytä olevan luottamusta siihen, että palveluntuottaja kykenisi suunnittelemaan tilaajan tarpeet ja tavoitteet täyttävän hankkeen. Elinkaarimallin käyttöön liittyvien mahdollisuuksien täysimittainen hyödyntäminen edellyttää siis kulttuurimuutosta.

Toteutusmallin perusta kestämätön

Elinkaarihankkeiden toteutustavaksi kiinteistöhankkeissa näyttää olevan vakiintumassa malli, jossa elinkaarivastuun sekä vastuun kokonaispalvelun tuottamisesta ottaa kohteen rakentamisesta vastaava rakennusliike. Rakennusliike toimii siis hankkeissa palveluntuottajana julkiselle sektorille. Palveluntuottajan sopimusvelvoitteiden täyttäminen pitkällä sopimuskaudella varmistetaan emoyhtiö- ja pankkitakauksilla.

Elinkaarihankkeissa allekirjoitetaan yleensä kaksi erillistä sopimusta: urakkasopimus kohteen suunnittelusta ja rakentamisesta sekä elinkaaripalvelusopimus. Urakkasopimus on alisteinen elinkaaripalvelusopimukselle. Sopimusten allekirjoittajat ovat rakennusliike ja kiinteistön tuleva omistaja, joka hankkeen rahoituksen järjestämistavasta riippuen on joko kunnan omistama kiinteistöyhtiö tai ulkopuolinen rahoittaja.

Toteutusmallissa piilee kuitenkin perustavanlaatuinen ongelma. Sen sijaan, että malli perustuisi projektirahoitushankkeista tuttuun lähestymistapaan, jossa keskitytään itse hankkeen riskeihin ja elinkelpoisuuteen, malli perustuu yritysrahoituslähestymistapaan eli siihen, että vastapuoleen liittyvät riskit rajataan niin pieniksi kuin mahdollista. Tämä on johtanut siihen, että palvelusopimuksen ja siihen sisältyvän riskinsiirron toteutuskelpoisuus ja siten hankkeiden elinkelpoisuus on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Tästä taas seuraa enemmin tai myöhemmin se, että rajallisen palveluntarjoajajoukon elinkaarihankkeisiin liittyvät kokonaisriskit kasvavat liian suuriksi, ja näin uusia hankkeita ei voida enää mallilla toteuttaa.

Tarkastelen molempia näkökulmia seuraavassa hiukan tarkemmin.

Projektirahoitus perustuu hankkeen itsensä synnyttämään kassavirtaan, projektin varallisuuteen ja siihen liittyviin sopimuksiin. Projektin rahoitettavuutta arvioitaessa huomio kiinnittyy niihin riskeihin, jotka saattavat vaarantaa projektin ennakoidun kassavirran. Jos riskejä on liikaa tai niitä ei ole riittävällä tavalla saatu hallintaan, hanke ei ole rahoitettavissa. Tämä puolestaan on vahva merkki siitä, että hanke ei ole elinkelpoinen. Hankkeen rahoitettavuutta koskevan tarkastelun tavoitteena on siis varmistaa, että hanke seisoo omilla jaloillaan.

Vakiintumassa oleva toteutusmallissa hankkeen riskinsiirron toteutuskelpoisuus ja hankkeen elinkelpoisuus jäävät sivurooliin. Toteutusmalli nimittäin perustuu lähtökohtaan, että hankintayksikön kumppanina on sopimuksentekohetkellä vakavarainen rakennusliike, joka todennäköisesti kykenee täyttämään sopimusvelvoitteensa riippumatta siitä minkälaisia ne ovat ja mikä siirretyistä riskeistä toteutuu. Velvoitteiden täyttäminen on vielä varmistettu emoyhtiötakauksella ja pankkitakauksella. Varmuutta siitä, seisooko hanke omilla jaloillaan ja onko palvelusopimus siirrettävissä uudelle palveluntuottajalle esimerkiksi rakennusliikkeen konkurssitilanteessa, ei sopimusta tehtäessä toisin sanoen ole!

Maailmantalouden nykyisessä tilanteessa, jossa edes valtioiden ja suurten monikansallisten rahoituslaitosten vakavaraisuuteen ei pitkällä aikavälillä luoteta, tuntuu vähintäänkin kummalliselta, että luottamus rakennusliikkeisiin ja niiden vakavaraisuuteen ja sen pysyvyyteen jopa 25 vuoden ajan on julkisella sektorilla näin vahvaa.

Palveluntuottajana olevien rakennusliikkeiden näkökulmasta niiden taseessa olevien elinkaarihankkeiden riskejä on vaikea arvioida. Sopimuksiin perustuvat vastuut on ainakin IFRS-tilinpäätösstandardin mukaan toimittaessa raportoitava, mutta se, miten elinkaarihankkeeseen liittyvän vastuun tai riskin suuruutta arvioidaan, onkin vaikeampi kysymys. Selvää on joka tapauksessa se, että tulevaisuudessa rakennusliikkeet joutuvat arvioimaan elinkaarihankkeisiin liittyviä riskejä ja vastuita entistä tarkemmin.

Kohtuuttomia riskinjakoja ja sopimusehtoja

Viimeaikaisista hankintaprosesseista on tyystin puuttunut järjestelmällinen hankkeeseen liittyvien riskien tarkastelu ja niiden jakamista koskeva keskustelu. Useimmiten ei ole edes ymmärretty sitä, mitkä kysymykset ovat riskinjakokysymyksiä. Neuvottelukutsuaineistossa on toimitettu tarjoajille palvelusopimusluonnos, jonka lähtökohtana on ollut käytännössä kaikkien ajateltavissa olevien riskien siirtäminen palveluntuottajalle. Neuvottelumenettelyn aikana sopimus on eräissä tapauksissa jopa kehittynyt alkuperäistä tiukemmaksi, kun uusia riskinjakonäkökulmia on pyritty nostamaan keskusteluun.

Otan seuraavassa esiin muutamia räikeimpiä esimerkkejä viimeaikaisissa palvelusopimuksissa olevista kohtuuttomista sopimusehdoista.

Hämmästyttävintä on se, että viimeaikaisissa palvelusopimuksissa ei ole käsitelty lainkaan palveluntuottajan vahingonkorvausvastuuta sopimuskaudella puhumattakaan siitä, että korvausvelvollisuudelle olisi asetettu jokin kohtuullinen enimmäismäärä. Edes toistaiseksi voimassaolevia ja molemmin puolin irtisanottavissa olevia ”tavallisia” kiinteistöpalvelusopimuksia ei käytännössä koskaan tehdä ilman, että palveluntuottajan korvausvelvollisuutta rajataan sopimuksen arvoon nähden kohtuulliseen summaan.

Kuinka siis on mahdollista, että jopa 30 vuotta kestävässä määräaikaisessa sopimuksessa, jossa palvelukokonaisuus on huomattavan laaja, edellytetään palveluntuottajan sitoutuvan rajoittamattomaan korvausvelvollisuuteen? Purku- ja irtisanomistilanteiden osalta korvattavat vahinkotyypit on sentään useimmiten listattu, mutta korvausvastuulle ei ole näissäkään tilanteissa asetettu minkäänlaista enimmäismäärää. Sopimussakon lisäksi korvataan kaikki vahingot täysimääräisesti mukaan luettuna kateoston kustannukset pahimmillaan jopa yli 20 vuoden ajalta.

Toisena esimerkkinä voidaan nostaa esille kiinteistöpalveluiden hinnoitteluun ja hankkeisiin sisältyvään energiatakuuseen liittyvät ehdot. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sopimukset lähtevät siitä, että palveluntuottaja kantaa riskin palveluiden markkinahinnan muutoksista ja mahdollisista tarjouslaskennassa tapahtuvista virheistä koko sopimuskauden ajan – siis vaikkapa 25 vuoden ajan – ilman mahdollisuutta hinnantarkistuksiin!

Energiatakuun osalta oletuksena on puolestaan ilmeisesti se, että uhka joutua maksamaan energiakustannukset, jotka syntyvät tarjousvaiheessa esitetyn energiankulutustason ylityksistä, ei ole riittävä palveluntuottajalle kannustin sovittujen kulutustasojen ylläpitämiseksi: kustannukset maksatetaan eräissä tapauksissa kaksin-  tai jopa kolminkertaisina. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että on tilaajan edun mukaista, että energiankulutustasot ylittyvät, sillä tällöin tilaaja ansaitsee rahaa.

Ylivoimainen este on jo käsitteellisesti seikka, jonka normaalisti vapauttaa sen kohteeksi joutuvan tahon velvollisuudestaan täyttää sille annettuja tehtäviä ja vastuita – mutta ei viimeaikaisissa elinkaarihankkeissa. Palvelusopimuksissa on jopa nimenomaisia ehtoja siitä, että ns. force majeur -tapahtuma ei vapauta sopimusvelvoitteiden täyttämisestä.

Toisin sanoen velvoitteet on täytettävä, vaikka se on käytännössä mahdotonta! Lisäksi palveluntuottajalle on siirretty riskiä muun muassa vakuutusturvan ulkopuolelle jäävistä tapahtumista, mikä saattaa johtaa siihen, että palveluntuottaja joutuu tällaisen tapahtuman sattuessa omalla kustannuksellaan rakentamaan kohteen uudestaan ja palauttamaan sen käytettävyyden.

Kiinteistön ylläpitokorjausten osalta sopimusten lähtökohta on useimmiten ollut se, että palveluntuottaja vastaa jatkuvasti kiinteistöjen käytettävyydestä ja sen ylläpitokorjauksista, mutta tilaaja maksaa ainoastaan niistä korjauksista, joiden tekemiseen palveluntuottaja on osannut varautua tarjousvaiheessa tekemässään PTS-suunnitelmassa. Mikäli jotain suunniteltua korjausta ei tarvitse tehdä, säästynyt raha jaetaan, mutta mikäli taas ilmenee tarve suunnitelmaan merkitsemättömään korjaukseen, kustannuksesta vastaa täysimääräisesti palveluntuottaja. Palveluntuottaja kantaa siis täysimääräisesti riskin, mutta tilaaja vie osansa mahdollisuuksista.

Voidaan tietysti ajatella, että edellä kuvatut tulkintaskenaariot eivät ole todellisia riskejä suomalaisessa toimintaympäristössä. Täällähän hankalatkin asiat voidaan aina sopia eikä tuomioistuimestakaan tule kohtuuttomia ratkaisuja riitatilanteissa. On kuitenkin melkoisen naiivia uskotella itselleen, että sopimustulkinnoissa ja lainsäädännön kehityksessä ei oltaisi kovaa vauhtia menossa EU:n ja yleisen kansainvälistymiskehityksen myötä enemmän ja enemmän yhtenäiseen suuntaan maailmantalouden mahtimaiden kanssa.

Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa sopimuksia tulkitaan niin kuin ne on kirjoitettu ja tasavertaisten sopijapuolten välisissä sopimuksissa on turha vedota kohtuullisuusnäkökohtiin. Tämä näkyy jo nyt esim. yrityskaupoissa, joissa kauppasopimukset laaditaan kansainvälisten mallien mukaan. Edellä kuvatun kaltaisia sopimusehtoja ei näissä sopimuksissa nähdä eikä sellaisia sisältävä sopimus ole taatusti rahoitettavissa!

Ratkaisut ovat löydettävissä

Tätä kirjoitusta lukiessa saattaa herätä kysymys, miksi nykymallilla toteuttaviin hankkeisiin näyttää silti riittävän tarjoajia, jos kerran toteutusmalli ei tyydytä ja hankkeisiin liittyy hallitsemattomia riskejä.

Miksi rakennusliikkeet ovat alistuneet tarjoamaan hankkeita?

Syitä tähän lienee useita: Hankkeet ovat kiinnostavia ja rakennusliikkeet haluavat osallistumalla hankintaprosesseihin pyrkiä kehittämään mallia, hankkeiden lukumäärä on toistaiseksi ollut vähäinen ja hankekoko riittävän pieni. Näin riskien ajatellaan olevan hallinnassa. Se, että hankintayksiköt ovat toistaiseksi saaneet tarjouksia, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tilanne tulisi säilymään samana. Nykymuodossaan toteutusmalli ei kerta kaikkiaan ole kestävällä pohjalla, ja ennustan sen ennen pitkää kaatuvan omaan mahdottomuuteensa.

Vanha tosiasia on se, että kritiikiltä jää puuttumaan paras terä, jollei sen yhteydessä kykene esittämään toteutuskelpoisia vaihtoehtoja tai kehitysehdotuksia. Tuonkin tässä lyhyesti esille muutaman seikan, jotka tulisi jatkossa huomioida, ja ehdotuksia mallin kehittämiseksi:

  1. Hankkeet pitää valmistella huolellisesti hankintayksikössä ennen hankintamenettelyn käynnistämistä. Valmisteluun tulee kuulua muun muassa kriittinen tarkastelu siitä, soveltuuko hanke elinkaarihankkeeksi, markkinaselvitys palveluntuottajakandidaateista riittävän kilpailun varmistamiseksi, tarvittavan osaamisen hankkiminen hankintayksikköön sekä hankintayksikön päätöksentekijöiden sitouttaminen toteutusmalliin.
  2. Hankintayksikön ei pidä viedä suunnitelmia tarjouspyyntöaineistossa liian pitkälle ja asettaa liian yksityiskohtaisia teknisiä määritelmiä. Suunnitteluratkaisujen etsiminen tulee jättää palveluntuottajan tehtäväksi. Näin jätetään tilaa elinkaarioptimoinnille ja saavutetaan elinkaarikustannuksiltaan edullisin ratkaisu.
  3. Kumppanuusajattelu tulee ottaa osaksi jo osaksi hankintamenettelyä. Hankkeen sisältöä ja palvelusopimuksen ehtoja kehitettäessä palveluntuottajakandidaattien esittämät perustellut näkökannat tulee myös huomioida. Hankintamenettelyihin tulisi lisäksi ehdottomasti sisällyttää erillinen ja järjestelmällinen riskien läpikäyntiprosessi ja niiden jakamista koskeva keskustelu. Äärimmäisen olennaista on myös ulkopuolisen riippumattoman tahon suorittama hankkeen riskienjaon toteutuskelpoisuutta ja hankkeen elinkelpoisuutta koskeva arviointi (due diligence). Tällainen ulkopuolinen tarkastus ei välttämättä aiheuta prosessin venymistä eikä kohtuuttomia lisäkustannuksia, kun otetaan huomioon siitä hankkeen toteutukseen molemmille osapuolille saatava hyöty.
  4. Suurissa eli yli 100 miljoonan euron hankkeissa tulisi ottaa käyttöön kansainvälisesti käytössä olevat ja käytännössä koetellut PPP (Public Private Partnership) -mallin sovellukset. Tämä mahdollistaa myös lisääntyneen kilpailun ja kansainvälisten toimijoiden tulemisen mukaan. Kaikenlaisia irtiottoja testatuista toteutusmalleista tulee välttää, koska ne lisäävät hankkeen riskejä, nostavat hintaa ja johtavat pahimmillaan siihen, että tarjoajia ei löydy. Pienemmissä hankkeissa toteutusmalliksi tulisi kehittää pääomasijoitukseen perustuva malli, jossa hankkeen riskejä hallitsee palveluntuottajana oleva projektiyhtiö ja jossa yhtiöön tehty riskipääomasijoitus helpottaa elinkaarivastuun kantamista. Näin rakennettu hanke on myös jälkimarkkinakelpoinen toisin kuin nykymallilla toteutettavat hankkeet.
  5. Elinkaarimalliosaaminen tulisi keskittää valtioneuvoston yhteiseen, kaikkien ministeriöiden hallinnonalat kattavaan osaamiskeskukseen, joka toimisi neuvonta- ja kenties myös lupaviranomaisena, kun pohditaan elinkaarimallin käyttöä yksittäisissä hankkeissa. Näin on toimittu useassa muussakin maassa, esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Tämä ratkaisisi tehokkaasti tilaajaorganisaatioiden elinkaariosaamiseen liittyvät puutteet.

 

Juhani Aspara

Juhani Aspara

Vuonna 1997 kävellessäni ensi kertaa sisään Porthanian pyöröovista aloittaakseni juristin opinnot oikeustieteellisessä tiedekunnassa mielessäni siinsi asianajajan ammatti. Ajattelin, että hoidan nopeasti opinnot pois alta, jotta pääsen mahdollisimman pikaisesti harjoittamaan tuota hohdokasta ammattia.

Kirjoittajan tekstit

Lue lisää